Pikkudiivani ♥

Ennen villakoiran ottamista ajattelin, että kyllä minä siitä turkinhoidosta selviän. Ajattelin, että opin nopeasti itse tekemään välitrimmit ja että trimmatun villakoiran turkki näyttää vielä pitkään siltä, miltä kehässäkin. Ajattelin myös, että koska koirani on villakoira, se esiintyy automaatisesti hienosti kehässä ja sen kanssa pärjää junnuissakin hyvin.

En ole pettynyt, vaikka kuvitelmani villakoirasta olivat, no... ei niin todelliset. On totta, että trimmaamaan voi kuka tahansa oppia -eihän se mitään avaruustiedettä ole-, mutta se ei käy yks kaks. Voi viedä vuosia, että löytää itseään miellyttävän mallin ja oppii leikkaamaan sen oikeaoppisesti. Ja kyllä, näyttelyturkki pysyy upeana, kun leikkaa ja harjaa riittävän usein. Kyllä monet ovat saaneet myös menestystä junnukehistä ja omistavat upeasti esiintyviä puudeleita.

Ellen on ensimmäinen villakoirani (eikä varmasti viimeinen:). Sen kanssa opettelin ja opettelen edelleenkin villakoiran hoitoa. Kouluttaminen, joka kuuluu tietysti kaikkien koirien hoitoon, kuuluu myös villakoirille. Olen opettanut Ellenille näyttelyasiat (temppujen, agilityn ja tokon lisäksi), mutta myös kokeneemmat villisihmiset ovat kouluttaneet minua; kuinka pitää seisottaa, juoksuttaa jne. Handlaus, millä saatoin tollerikehissä erottua, ei enää erotakaan minua villakoirakehissä: koirat sekä handlerit ovat tiptop kunnossa ja handlerit ovatkin kokeneita ammattilaisia. Turkinhoidon vaativuus tuli vastaan minua koiran saatuani; täytyy pestä, täytyy tehdä konetyöt, täytyy opetella topknottien laittamista, trimmauksessa käynnit maksavat paljon, trimmaus ei luonnistukaan minulta vielä ja kaiken kukkuraksi takkukausikin on tapeltavana.

"Villakoirilla pärjää junnuissa aina" -väite ei pidä paikkaansa. Villakoira ei ensinnäkään ole helpoimpia rotuja esittää. Hyvin esiintyvien koirien eteen on tehty varmasti paljon töitä. (Muistan esimerkikisi hyvin Ellenin vauvana, kun se ei antanut minun esittää sitä kuonosta kiinni pitäen. Kun nyt vertaan nykyhetkeen, muutos todellakin tapahtui: harjoittelun tuloksena Ellen kai alistui kohtaloonsa ja hyväksyi kuonosta kiinni pitämisen.) Koirat eivät ole robotteja, eivätkä siis esiinny ilman handleria. On koiria, jotka syntyvät voittamaan ja esiintymään ja onhan sellaisia koiria ihanaa viedä kehissä. Useilla junnuilla on varmasti pienempi kynnys ottaa "varmoja" pikkunäyttelykoiria, kuin esimerkiksi metsästyskoiria. Menestyneimmät junnut löytyvätkin varmasti aika lailla pikkukoirien esittäjien lahkosta. Mutta myös isoilla koirilla voi pärjätä -sen pitäisi tuomareillakin olla selvää.

Ellen on välillä pieni peikko. Se tykkää metsässä peuhuamisesta, uimisesta ja muusta hauskasta. Niinpä sillä on välillä vähän jakaus mutkalla ja tukka sojolla. Se ei mitenkään tykkäisi emännän laittamista oudoista kampauksista, joten ensimmäisen päivän jälkeen se yleensä repii pompulat päästään. Oikea torttupää silloin...
Kun tulemme lenkiltä, sillä roikkuu risuja ja roskia turkissa. Kun leikimme pihalla, se jää ruusupuskaan kiinni. Kun olemme rantalenkillä, se menee uimaan ja riehumaan hiekkaan...
Ei villakoiran elämä voi olla pelkkää puunaamista; niilläkin on vain yksi elämä, miksei siis elää sitä?
Minusta olisi kyllä aika jees, jos se turkki olisi aina hienossa kunnossa, mutta kai sitä jokaisella nyt bad hairday joskus on..:) Kun Ellenin näyttelyt on joskus näytelty, alan varmaan itse trimmaamaan sitä. Nyt olisi kohtalokasta näyttelyiden kannalta alkaa itse saksimaan... Toisaalta olen miettinyt, että olisiko lyhyt malli Ellenille kivoin (näyttelyuran jälkeen)? Ei nyt mitään lammasstailia, mutta joko kevyt leijona tai terrierileikkaus.

Ellen on kuitenkin tosi rakas minulle. Se on pieni kaunottareni! (Äiti sanoisi tähän, että niinhän sitä omasta koirastaan aina sanoo, vaikka se olisi apinan näköinen..:) Raskaan koulupäivän jälkeen ei voi olla ilahtumatta nähdessään sen. Aina ei huvittaisi katsella koirien vouhottamista kotiin tullessa, mutta minkälaista olisikaan tulla koirattomaan kotiin? -Tylsää.
Konetyötkin sujuvat nykyäänilman tappelua, kuten muut toimenpiteet. Ellen haluaisi koko ajan olla kanssani ja osoittaa suurta rakkauttaan. Koira on niin vilpitön, niin todellinen. Kun se ilmaisee välittävänsä, se ei valehtele. Olen pohtinut, kuinka voisin osoittaa vastarakkauteni koirille. Vaikka silitteleminen on koirankin mielestä kivaa, parhaiten välittämisensä voi kai ilmaista huolehtimalla. Lenkit, yhteinen aika ja kiva tekeminen on sitä, mitä koira eniten toivoo omistajaltaan saavan. Se on todellista rakkautta.